Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen rikkaruohot läjään käytävälle.
"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä, savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta, vihreää rikkaruohoa.
"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"
"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."
"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle, "Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.
"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin ulottuvilta.
"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"
"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän syö, maistunee tai ei, — pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."
Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää — niin hän sanoo — hän tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme, saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."
"Ja aina hänellä oli maitoa?"