Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.
Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle lueteltiin, merkitsivät.
Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.
Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.
Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.
Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.
Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä. Parempi se on kummallekin kuin ero."
"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi sinipunaiselta.
"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä, kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa, oletpa poissa tai mukana."
"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä, talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa, vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."