"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi. Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös juuri sinä sanonut niin eilen?"
"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.
"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti järkähtämättömänä.
"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.
"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen, vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.
"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.
"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä ruohokentillä."
"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen omansa.
"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä, lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja sydämestään olla hyvä tuolle — sen hän toki hyvin käsitti — sydämen pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena, miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."
"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."