"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä. "Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten ihmisten luona."
"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."
"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että kärsit siitä?"
"En toki!" sanoi Antti ylevästi.
Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä — häntä, joka oli tuskissaan ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä. Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.
Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja tapellen, tunsi Kirsti hyvin.
Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.
Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät, häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.
Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita, liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!
Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä tapahtuva.