Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.
Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.
Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.
Kolmaskymmenes luku.
KUN MAUNO JÄI YKSIN.
Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena, joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.
Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä, mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.
Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli, kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut — kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi hän kuitenkin Helokkia.
Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.
Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.