Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen. Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa karjapihoissakin.
Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.
Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä äiti oli sanonut.
Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti, ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti, "äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. — Ja sitte sanoi äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo — niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin äiti, kun hän kuoli."
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon. Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään tarpeeton.
Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.
Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.
Se ei saanut tapahtua. — Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto, ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan. Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä. Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.
"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.
"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."