Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se melkein raapaisi.
Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.
Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.
"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."
Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.
Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan kivettyneenä.
Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.
Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan lukea Isä meitää — ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle, ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti', 'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä katsellen sitä, jota ei enää ole."
Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.