MARJAMETSÄSSÄ.
Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta, kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.
Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina. Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän kukkaverhonsa suojassa.
Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita. Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.
Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät tunturimajoilla.
Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa. — Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka jäivätkin ulos jonakuna yönä.
He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on Norrlannissa, loisti melkein koko yön.
Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle, kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville muutamia ääniä perätysten.
Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.
Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja muut lehtipuut ihanasti varjostivat.