Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat, hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä. Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa lauantai-iltana.
Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium, paum, pium, paum" — ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!
Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä. Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja tummavivahteisine hiuksineen.
Kolmaskymmenestoinen luku.
TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.
Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme…", kun hänet keskeytti ja vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt, takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala murina, joka vapisutti puunrunkoja.
Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu, ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.
Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.
Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän, näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti säriseviä, hirvittäviä soraääniä.
Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.