Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan, joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi häntä.
Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.
"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu. Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.
Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä, Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.
Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.
Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta — arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.
"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti. Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.
"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä. "Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä millään voi puolustautua sinua vastaan."
Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä, lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä, jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.
Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi. Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi pitää henkensä!