"Antti sinä — sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan. Etkö voi vaieta!"
"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.
"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä. Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea, auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.
"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen, vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."
Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.
Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa.
Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että
Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis
syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.
"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä pois ennen yötä."
Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.
"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä, epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.
"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.