"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet karhusta, heijastui auringon kultaloiste.
"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.
"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä, niin että metsä ryskyi.
Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."
"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin vaipui kiven sammalmättäälle.
"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja enemmänkin olet ansainnut." — Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet saaneena.
"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun emme jaksa huhuilla vastaan?"
"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan, niin korealta kuuluu!"
Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut, prut-tu-tuut.