Matleena nousi kiveltä pystyyn.
"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö, joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan: kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen karttuuniesiliinaan ja — mikä herätti Matleenan epäilyä ja levottomuutta — hänellä oli sininauhainen hattu! Kaksi vaaleaa, paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean herrasväen pariin!
Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas. Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä kuivalle maalle.
Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö, ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut maistelemaan verta.
"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."
"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on, ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."
Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.
"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.
Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa, johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki, heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo lauantaina — ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.
Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään, milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen, kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien salakavalain piilohetteiden yli.