Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet" keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.
Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä, pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi. He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä. Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!
Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan, missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.
Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan. Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut leivinkuurnan näköiseksi.
Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain yhdessä paikassa!
Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä, joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.
"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.
"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen, jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.
Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä äsken muka ollut kipinääkään tulta.
Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen kanssa, joita oli tuotu kotoa.