"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet, kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa koetellessa.
"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten tahtoi.
Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli "ikävää", ja hän kaipasi äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli paljon hienompaa ja parempaa."
Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja, kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.
Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla, joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.
"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan voinut jäädä kotiin ilman meitä, — hienonenä, irvisuu. Olet joka tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin, ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken hienon sekä sen mitä itse haluaisi." —
"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.
"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua! Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä. Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla lakristakynnystä."
"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville sormisuukkosen.
Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.