Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi laahaten, puoleksi suljetuin silmin:
"Ja se ilta oli lämmin ja ihana,
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat kedolla kasvoivat."
"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla maitokammiossa."
"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva, katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.
"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."
"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.
"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.
Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.
Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä. Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti rivitysten toisella käsivarrellaan.
Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.