Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään. "Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt edellä, niin tulemme mekin."
Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta nousi ja lähti ulos.
Kolmaskymmenesviides luku.
TAAS SAARNATUOLISSA.
Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta heloittavan sammaleen peitossa.
"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan, lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.
"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla äänellä.
Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin eläessä.
"Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!"
Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet autetuiksi ihmeellisellä tavalla. — Kaikesta hän oli saarnannut niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään, kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.