"Ja ole hyvä pikku Maunolle. Sinähän tiedät, ettei hän osaa 'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki, mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä. Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Amen."
Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.
Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.
Koko maailma iloitkohon,
Sydämestään, sielustaan;
Herran tykö joutukohon,
Ken on hänen liitossaan!
Iloll' edes astukaat,
"Kiitos Herran"! veisatkaat!
Kolmaskymmeneskuudes luku.
MUUTA AJATELTAVAA.
Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se, mitä hän näki, sai hänet hereille.
Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.
Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.
Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet, anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan, tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.