Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla, joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä ja risuja.
Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja maukkaaksi.
Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja riemuitsevia tanotorvenääniä.
Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli sangen kummallista; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.
Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli läheisyydessä.
Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle, oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.
Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.
Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä, makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.