"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet. Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa. En tahdo olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin. Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."
Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi ihmisen varjon.
Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle, nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.
Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.
"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi papin tyyni, lempeä ääni.
Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.
Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista", oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen. He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä, hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.
Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta, mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista ja vuohesta.
Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä Hallatunturin kappelissa.
Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman toivonsa, päästä kerran papiksi.