"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat. Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja, joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa —"
"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.
"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä, talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin."
"Se oli Loviisa."
"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se oli."
"Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei,
min taisi hän,
Kun kuningas morsion tanssihin vei.
Niin hän vaan soittaa taisi."
"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on hauska ja iloinen veisu."
"Niin, juuri sen!"
"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin. Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä, joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä! Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö minkätähden?"
"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas ujostelematta ja ajatukset hereillä.