"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin paljon merkillistä!"
"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli merkityksellinen hänelle.
"Niin juuri — lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa. Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva.
"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti
Antti totisesti.
"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän suojelisi meitä — senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena. "Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla, Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa taas olikaan?"
Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi kertoa niin paljon eriskummallista.
Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.
"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä."
"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta, sangen nälkäisinä."
"Kauheasti", huokasi Matleena.