"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se, tyttö", kuului Antin totinen ääni.
"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan heitä paremmin.
"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei — me pelkäsimme."
Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.
"Heidän joukossaan oli vuohi."
"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä kertomukseen.
"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian, peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan."
"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti.
"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean näköistä."
"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki myös, muista se, tyttö!"