Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä sarvillaan.
"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. — Nyt on se aika — ja niinkuin olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi lasten joukossa.
"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.
"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika."
Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.
"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.
"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti muodostuvan todellisuudeksi.
Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin paljon kuin he tahtoivat syödä.
Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen moisen aterian edessä.
Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta kaikki ovat menneet."
"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten
Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.