Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen tunturikylään.
Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.
Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo, hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.
Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään. Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna köyhiin riepuihin.
Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se, oliko se kuollut?
Ei, se eli — se hengitti, rupesi huutamaan. — "Äiti" — "Antti" —
"Elotti" —"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.
Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan itsellään lapsia ollut.
Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin, missä se saisi lämmintä ja hoitoa.
Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä, sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen tarpeessa oleva lapsipoloinen.
Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle. Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan kanssa.