Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen, laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän asetti hänet turkissa parempaan asentoon.
Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta.
Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.
Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli. Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan, joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.
"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.
"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni."
Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita. Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.
"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään, rouva, te vilustutte."
Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen ylös. "Lapsukainen — pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet? Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen ruumisparkaan."
Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi, salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä, tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia — muunlaisia lapsia hän ei voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen lapsen taloon!