"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät.
Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan:
'Taimainen taana'."
"Voi — 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että minusta tuli metsämies."
"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit. Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!"
"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.
"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä."
"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!"
Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin kaivannut."
Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut laulanut kuin pienenä poikana.
Kymmenes luku.