Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella. Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan. Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä, minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.
Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten enempää miettimättä täytyi seurata sitä.
He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin jäädä Helokin luo.
Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään. Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen, valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi."
"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta — Alleena."
Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka hellästi ympäröivät häntä.
Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan lämmittänyt.
"Elotti!"
Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota Atta-Eeta!"