Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen käsiään. "Pikku tyttönen, — meidän pikku tyttömme! Sinä rakas Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.
Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin suuresti ikävöineet! — Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin puettu, hyvin hoidettu lapsi.
Yhdestoista luku.
MOLEMMAT PIKKUTYTÖT.
Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta, oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.
"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä.
Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.
Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi saada lasta tottelemaan.
"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa — taimaan taana, uuti nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa, sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.
Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon —. Sitte pikkutytöt lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.
Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan, toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine, lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän halusi esittää tämän kuvan miehelleen.