Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten laulua.
"Artur sinä. — He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä, uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?"
"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista."
"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin kahdelle'."
"Sanotko niin —!"
Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia, jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen — tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine silmineen — niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.
"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän viimein.
Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla siveltyjä.
Kahdestoista luku.