"Poika, ettet häpeä! — Pidätkö vierasta maata parempana omaa —! Lähteä sinne kullan hakuun! — niinkuin meidän setä, joka on turmellut siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana —. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi kuunnella."
Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua tuhertaen.
"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa — muista se, Mauno", jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi männäksi. Hän koetti jälleen leppyä.
"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin, kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin leipomatupaan tai renkikamariin."
"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.
"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan."
"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille. "Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista."
"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi
Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.
"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet pieni, alkaa tehdä aineksia."
"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea."