"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea, että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi."
Kolmastoista luku.
VAINAJAN SIJAAN.
Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10 vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias, sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas, kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. — Hän kääntyi oveen päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta ehtivät sisälle.
Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa astua niin suureen, hienoon taloon.
Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.
"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä, että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.
"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon surullisiin silmiin.
"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän
Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!"
Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille.
Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta.