"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on
Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut."
Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.
"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen.
"Niinkuin tytönkin — Herra kyllä ottaa myös pojan."
Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen. Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.
"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti.
"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia."
Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat yhtä masentuneita.
"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset."
"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat, kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä raskasta."