Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä ulko-oven yläpuolella.
Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä, palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska, eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.
"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta, vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.
Isäntä katsahti häneen kummastuneena.
"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"
"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.
Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.
"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen, ennenkuin tauti hänet runteli."
"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi tilalle."
Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa kädestä — ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan sisarusparven luo.