Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.
Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät, että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni nopeasti keittiön läpi pihalle.
"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.
"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."
"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat. Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."
Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.
Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä varaan. Hän itki — itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta pään asennosta.
Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.
"Sinä rakas Anna-Liisa — sinä rakas" — sanoi Antti koettaen vetää hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.
"En tahdo olla ilman teitä —, ensin pikkutytöt, joita suren niin kauheasti, — ja sitte te kaikki."