"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi. "Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille kaikille."
"Ja kuka lypsää Helokkia —, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää teidät kunnossa —", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä huolta."
Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen, joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä, se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina ikäänkuin yllätyksenä — välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat, että nenä litistyi muuttaessa.
Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä, mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.
Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa, mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja pyyhinrievusta.
"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti tällaista ruokaa."
"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa, ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."
"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko padallisen hernesoppaa —."
Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.
"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun, pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, — jos ei kaikki olekaan niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi häät."