"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi
Anna-Liisa surullisena.
"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä on yllinkyllin maitoa juoda, — karpaloita on nevoilla, ja mustikoita ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin", sanoi Mauno ratkaisevasti.
"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä, sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.
"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."
Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.
"Tulkaa tänne —, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen, heikon äänen.
"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', — niin nukun."
Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä ja odotti laulua.
Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa yksin ja vieraassa paikassa.
"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.