Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"
Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä posliinivadissa.
Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta apu lähtee.
Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies tarttui hänen käsivarteensa.
"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut niin iloinen kuin nyt."
Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet kadotettavana.
"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.
"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä, kun minun on hyvä olla."
Neljästoista luku.