Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina Hallatunturilta asti."
"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."
Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa järjestyksessä.
Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties saattaisi luopua sinusta?"
Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.
"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä, kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."
Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen ollut.
"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia tuli kysymykseen."
"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."
"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.