"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. — En minä niin monen kanssa tulisi aikaan."
Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen sisareensa.
"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin — niin kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."
"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että sinusta tulee niin korea!"
Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa, tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi, että hän niin kuvitteli. — Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa, ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.
Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella, että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja mutisten, Matleena aivan riemastuneena — kuvitellen mielessään kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.
"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille. Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet sen turkissa.
Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja, pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.
"Mikä nyt on!" — sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai kohtapuoleen väsyt?"
Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.