Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin, joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi, miten hän sitä halveksi.
"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."
"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."
"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se —" sanoi Mauno ja katsoi uhkaavasti Matleenaan.
"Vai niin, — oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet, jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."
"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi
Pekka-Erkki.
"Niin, ne syövät karpaloita." — Matleenan ääneen tuli uneksiva, kaihoava sävy. — "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä niitä — ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."
"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.
"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi
Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.
"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat ruokakysymykseen.