"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.
"Kiitos, sen kyllä teemme."
Ja lapset poistuivat kiireesti.
Kahdeksastoista luku.
PAKO.
Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen, joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua. Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat. Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa! Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä." Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.
Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies mäkeen.
"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä" ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean, rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen. Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa takaa — hän lensi — hän, kuten pikku siskotkin.
Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin, omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle. Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut kuulevinaan Helokin määkivän.
Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.