"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon kiinni villakaulahisellani."
"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."
"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut puolustautua koiria vastaan — ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen. "Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole saanut puolustaa itseään. — Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.
"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.
"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti
Matleena.
"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain sellaisen miehen kumoon."
"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno — "tuntee itsensä niin merkillisen turvattomaksi."
"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.
"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme koko yöksi häätaloon."
"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti. Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena läähättäen.