"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.
"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."
"Helokki, rakkahin — kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit tulla kelkkaan", jatkoi Antti.
Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin hekin, nousi vaivalloisesti.
Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua", ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen ympärillä.
"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,
"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."
"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."
Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.
"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet ulkohuoneitten sivu.