"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. — Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! —"
"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa — enkä vällyjä liioin."
"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt, k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla. N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."
"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. — Ja terveisiä mummolle!" Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.
Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi, vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"
Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala — Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen viimeiseen hetkeensä saakka.
Kahdeskymmenes luku.
TULI.
"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin viereen.
"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä." Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn vuohen päälle.