Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin, mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista ja epätasaista.
"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat pian olla kintereillämme."
"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. — Monet niistä, joilla oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen tahollensa."
"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin jaksoi.
Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku nevojen.
Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät, vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret järvet.
Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa. Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.
Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.
"Käy ystäväin', käy tanssimaan kanssani piiriin heipparallal-laa."
Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien jälleen pystyyn.