"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa, keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.
He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään, missä hanki vielä kannatti.
Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen, milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.
Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.
Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.
"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla, vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"
"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes hän pyytää minua peremmälle istumaan."
Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.
Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin mennessä.
"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."