Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla taivaalla.
"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille, jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet, kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat kuorossa.
Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi unisesti, pehmeästi: "Tietysti."
Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä. Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten kevät ja kesä lähestyivät.
"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."
"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.
Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa, puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä. Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta! Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas metsään se kuului.
Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa pyöriessään.
Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon. Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle laulaa.
Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana kuusen alle.