"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä, kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa tuvassamme."
"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.
"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä. "Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän huokauksella.
"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä olla."
Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on, että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna häätalossa puhui."
Antin ilme kirkastui.
"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne, kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."
"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne kelkkaan."
"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti naurahdellen.
Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa haeskellen.