Se oli varsin omituinen meno.
Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.
"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen.
"Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."
Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai sananvuoroa.
Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa rajapyykkien eteläpuolellakin.
"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.
"Mitä ihmettä?" kysyi Valdemar.
"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa kotiin ja ottaa asiasta selkoa."
"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!" sanoi Borris.
Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.